Tiedän, että moni on lukenut tästä jo niin määrättömistä blogeissa, mutta tämä minun asiani onki ihan erilaista ku mitä olet saattanut lukea. Nimittäin kerron omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta näihin. Tämä vaati minulta aikaa, että voin jakaa tämän internetissä, josta mikään ei poistu. Minua ei haittaa, vaikka levittelisitte tätä vaikka afrikkaan koska en vain jaksa välittää. Sempään menee tieto kaikille perille.
Kiusaamista tapahtuu tosi yleisesti Suomessa. Noin joka neljäs oppilas on kiusattu koulussa tai syrjitty. Mutta nyt, esitän sinulle kysymyksen jota toivoisin ajattelevasi vähän aikaa: Miltä hänestä tuntuu, miltä sinusta tuntuisi olla yksin päivät pitkät istuen vain kotona sisällä ja koulussa istuskella vessassa tai käytävillä? Voin vastata itse tähän kysymykseen; aivan perseenreiältä. Oletko myös koskaan ajatellut, että sillä jota kiusataan/kiusaat voi olla ihan oikeasti ongelmia esim. kotona, perheessä, sukulaisten kanssa tai jopa oma sairaus. Tiedän muutamia nuoria joilla on sairaus ja kiusataan sen takia. Miettikää, jos sinulla olisi syöpä ja sinulle tehtäisiin 11 elinsiirtoa vuodessa. Miten se vaikuttaa sinuun? Se kyllä vaikuttaa ja paljonkin. Osalla muuttuu kasvojenpiirteet, osa joutuu opettelemaan asioita uudelleen (mm. kävely, puhuminen, pukeminen tms.) ja voi olla koulusta poissa vaikka vuoden. Sen sanon, että jos kiusaatte sairasta nuorta jolla on vakava sairaus, pyytäisin teitä tutkituttamaan päänne. Sielä on teillä sairaus.
Suomessa myös tehdään yli 2500 lastensuojeluilmoitusta vuodessa mikä on iso luku. Oletko miettinyt, miksi sinulla saattaa olla ilmoitus? Siihenhän saatan minäkin tietää vastauksen: sinä itse. Olen kokenut sen, miten siirryin ala-asteelta yläasteelle. Se oli täysi sekasorto. Tutustuin ihmisiin, joita olisi elämässäni tullut vältellä. 7-luokka menikin lintsaillessa polttaessa tupakkaa, juodessa alkoholia, varastellen ja karkaillen kotoa. Tähän minut johti vääränlainen ystäväpiiri, jotka eivät edes olleet oikeita kavereita. Pian näiden jälkeen kun poissaoloani koulusta alkoi kertyä muutamasta tunnista 280 tuntiin, ilmoitettiin jo viranomaisille. Aloin siis käymään sosiaalityöntekijän tykönä.
Muutama kuukausi meni ja olin edelleen Sossun tykönä. Oli peruspäivä, pinnaamassa koulusta tupakkaa poltellen vain kylällä. Meitä oli monta aina kerralla. Sittempä seuraavana päivänä tulin kylältä kotiin lintsaamasta. Äiti itki hysteerisesti meidän olohuoneessa. Silloin sain kuulla sen; "Henna, sinä lähdet perjantaina pois"
......... Nuo sanat raastivat sydäntä, ajattelin että hei nythän mieki olen yhtä kova ku pääsen laitoksee. Mutta todellisuus kerto, ettei laitos ole oikeasti se mihin ihminen/nuori haluaa. Laitoselämä pahentaa nuorten elämää. Se ei korjaa mitään. Tämän kuultuani sorruin. Lähdin siis ryyppäämään ja vetelemään tupakkaa. Ajatus laitokseen joutumisesta ei ollut oikeasti mitään mukavaa enkä todellakaan toista kertaa mene.
Tuli päivä jolloin minun oli päämäärä lähteä laitokseen. Olin edellispäivänä käynyt sanomassa hyvästit hienoimmalle koulutammalle Vieux R ,tiesin etten tule enään näkemään sitä koska se on uudessa kodissaan. Viivi, kuten sitä sanottiin oli hollannin puoliverinen maailman parhain ratsastaa, tosi lempeä jättiläinen. Haluan kiittää sen edellistä omistajaa, J. Kasurista että sain hoitaa sitä jonkun aikaa. Heti tallin jälkeen painelin kotiin itkemään ja pakkaamaan. Lähtö.....
Käytiin sinä aamuna nesteellä vielä viimeisen kerran tankilla, hain sieltä ruokaa matkalle. Aloin heti kylästä poistuessa itkemään ja itkin koko loppumatkan huutaen "käännytään kotiin, en halua mennä" mutta en voinu paeta enään.. Se oli menoa..
Siellä minä sitten olin, laitoksessa tekohymyin ja masentavin huonein. Ensimmäinen huoneeni oli täysin valkoinen, pelkkä peili sänky ja pari laatikkolipasta. Ensimmäiset 2viikkoa meni itkiessäni en kestänyt avata silmiäni, koska pöydällä oli tavaroita kotoa ja aloin jälleen itkeä. Kuitenkin laitoksessa oli hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi se että laitos antoi minulle ja perheelleni uuden merkityksen. Ennen saatoin vain huutaa vanhemmille että (sanon suoraan) painukaa vittuun vihaan teitä ymstms. Nykyään en siihen pysty, koska minut voi eristää aina heistä. He ovat kuitenki minut tähän maailmaan saattaneet, tarjonneet lämpöä, kodin, ruoan ja opiskelun ja terveen elämän.
Laitoksessa meni yöt itkien, rukoillen ja katsoen taivaalle ja ajatellessa että katsookohan vanhempani taivaalle nyt, näkeekö he minut? kuitenkin aina olin väärässä. Arki oli laitoksessa hyvin samanlaista. Kouluun lähdettiin klo 8:00 ja koulusta tultiin pois 13-15 välillä. Sitten koitti tunnin hiljaisuus läksyille, jonka jälkeen minä ruukasin ruoan jälkeen painella heti tallile koska sielä minulla oli todella kotoisa olla. Siellä en tuntenu ikävää tai pelkoa. Sain olla oma itseni, eikä minun tarvinnut pelätä että milloin nuoret tulevat kiusoittelemaan. 
Tallilla minulla oli paljon ystäviä, jotka ovat edelleen ystäviäni ja kaipaan heitä jokahetki kun en ole paikalla. Mutta se ei riittänyt. Aloin loppujenlopussa viillellä, ja käsissäni minulla onkin nyt ikuiset arvet, muistot siitä mitä voi tapahtua jos ei käy koulua tai hakeutuu väärään porukkaan. Kuitenkin tuli se päivä jolloin kotiuduin. Silloin vannoin kautta käsieni sekä hevosharrastuksen, etten enään ikinä lähde laitokseen, enään koskaan. Sitten muutimme pelkosenniemelle, ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Turvallisessa paikassa kaukana laitoksista, hyvässä pienessä koulussa sekä harrastusten ympäröimänä. Löysin myös nykyisen poikaystäväni, jonka kanssa olen edelleen yhdessä.
Sitten alkoikin kesäloma. Kuitenkin tuli myös täällä päivä, jolloin masennuin täysin. 26.6. tapahtui jotakin, mihin en osannut varautua. Olin hellun kanssa Kemissä, ja sain huolestuttavan soiton äidiltä. Lähdimme heti ajamaan, ja perille päästyämme.. Äiti tuli itkien ulos vastaan, pidellen pienen koiramme leikkisiiliä kädessään. Hän oli lähtenyt.
 |
| Maailman tärkein eläin, olento ja koira, nukkui 26.6. ikilepoon. Yhä sinua kaivaten ja itkien .....♥ |
Minulta meni kaksi kuukautta toipua täysin tapahtumasta, ja nykypäivänäkin viellä itken tämän upean ystäväni menetystä. Se oli minun 4-vuotissyntymäpäivä lahjani....
Kuitenkin meillä on uusi karvakuono ja elämä pyyhkii nykyään ihan normaalisti. Uusi pikkupirumme Milla.
Myös ajanmyötä löysin itselleni myös hoitohevosen Pyryn ja Fiinun joista kirjoitankin blogissa aika paljon. Tämän postauksen kirjoittamiseen meni kaksituskaista tuntia, koska nämä asiat satuttaa minua vieläkin. eli tässä vastaus heille jotka vastauksia ovat hakeneet. Kiitoksia ja kumarran.